Kuka on se joka loukkaantuu?

03.11.2018

Uutiset ja media tursuu jatkuvalla syötöllä tietota siitä kuinka me suomalaiset ollaan niin pirun uupuneita ja masennutaan niin helposti. Katsoin tilastoja ja hämmennyin itse hieman, noin 1,5 miljoonaa suomalaista syö masennuslääkkeitä, vuonna 2017 ainakin. Tämä luku oli lääkkeitä valmistavan Orionin oma luku sille mitä heidän varastosta on myyty lääkettä ulos kyseisenä vuonna, eli siis vääristynyt luku, johon tulee suhtautua niin ettei se ole koko totuus vaan osa totutta ja tätä suurempi luku mahdollisesti on totuus vuonna 2018. Kuulin eräältä henkilöltä joka työskentelee pääkaupunkiseudun ensiapupoliklinikalla että lääkkeiden ja mielenterveysongelmien osalta asia on huomattavasti pahempi, luku kömpii oikeasti jonnekkin 3 miljoonan ihmisen tiimoille kaikenkaikkiaan jotka ainakin voivat pahoin niin että he näkyvät tilastoissa. Eli 5,5 miljoonan ihmisen massasta, noin 3 miljoonaa ihmistä kärsii eri tasosista mielenterveysongelmista liitännäisongelmineen. Tähän nippuun on nyt aika tylysti summattu siis kaikki ne henkilöt jotka ovat pahoinvoivia jollain tasolla plus vielä kaikki sellasiset henkilöt joilla on jo jokin päihdeongelma, joka aina ensisijaisesti on mielenterveysongelma. Tai ainakin sellaisena sitä tulisi käsitellä ja hoitaa.

Silti jos yli puolet suomalaisista voi huonosti, on perustavanlaatuisesti jotain pielessä. Uupumisesta ja masennuksesta on alettu puhumaan avoimemmin, jolloin siihen liittyvä leima tai stigma alkaa hieman lieventymään ja nykyään on jo melko ok sanoa että päin helvettiä menee jos se on se tunnetila missä elää. Toki, omalta osalta on mahdoton silti ymmärtää että miksi pitää meidän upeassa maassa, missä ihmisen on turvallinen olla ja elää, osoittaa mielipiteitä sekä uskoa vapaasti, vielä löytyy pahoinvointia joka on lisääntymässä jatkuvasti. Pelkään että pian on trendikästä sanoa että oli burn-out ennen kolmekybäsiä ja joutuu lepäämään vähän kun sipuli ei enää kestänyt.

Okei, ei sitä itsekkään ole missään ruusuisessa elämäntilanteessa, mutta se ei johdu minusta. Minä elän aviomieheni kanssa juuri nyt elämänvaihetta, jota kontroloi maahanmuuttovirasto sekä Helsingin hallinto-oikeus. Odotamme käsittelyaikaa maahanmuuttoviraston oleskelulupapäätöksen valitukselle, nimittäin heidän mukaansa olemme vain naimisissa siksi että mieheni saisi oleskeluluvan. Tämä koko oleskelulupa prosessi on nyt kaikenkaikkiaan vienyt elämästämme aikaa ja taloudellista voimavaraa pian 20 kuukautta. Tällä ajalla olemme joutuneet vetäytymään elämän perusasioiden äärelle, kuten mistä saamme terveyspalveluita jos hampaaseen sattuu sekä kuka voi auttaa jos rahat eivät riitä. Voin paljastaa, että kukaan ei auta eikä ketään kiinnosta. Olisin voinut uhriutua ja masentua ja uupua. Mutta kuka sitten pitää huolen minusta, jos yhteiskunta on laskenut minut ulkopuolelle... Aivan oikein, vastaus on, minä itse tulen apuun ja minä itse pidän huolen itsestäni. Vapauttava tunne jos sen ymmärtää, vaikka tämä tarjoiltiin vaikeuksien kautta ja olisin aina voinut valita myös tämän tilanteen alle murkaantumisen ja uupumisen.

Ei meidän tilannetta voi ymmärtää se henkilö, jonka elämässä on näenäisesti kaikki asiat kunnossa ja silti sisällä on tyhjä aukko. Uupumus ja masennus on yksilöllinen kokemus ja siihen johtaa henkilön oma ajattelu. Olen pahoillani, mutta ei kukaan tee kenestäkään uupunutta ja yhteiskuntaa on aivan turha syyttää siitä että uupuu. Kyllä sen uupumisen/masennuksen/minkä tahansa milensä ongelman on itse tehnyt. Yhteiskunnan rooli on toki tässä yhteydessä selvä, sillä yhteiskunta on me ihmiset jotka täällä vuorovaikutetaan. Eli jälleen kerran joudumme katsomaan peiliin, jos alamme syytöksiä osoittelemaan itsemme ulkopuolelle. Turha tässä enää on hyssytellä että ei se meidän Ville...

Vitsailen usein sillä, että se joka ensiksi ehtii toista syyttää oman mielensä pahoittamisesta on voittaja. Pelissä jossa säännöt ovat yksinkertaiset: pelaajia on yhdestä viiteen ja puoleen miljoonaan ja säännöt ovat pahoittaa mieli mahdollisimman alhaisella kynnyksellä. Se joka ensin osaa osoittaa toista sormella oman mielensä pahoittamisesta ja vielä perustella sen, on voittaja. Silloin palkintona on uhriutuminen ja sääli. Sillä saa aina aikaan sen, että muut ihmiset huomioi sinut ja saat paljon sääliä ja pään taputtelua. Muut ihmiset eivät silti ole vastuussa sinun mielestäsi, sinun mielentilastasi tai sinun vartalosi kemiasta, jonka mielentilasi generoi. Eikä kukaan ole vastuussa sinun mielesi pahoittamisesta. Uskottava on jo, mielensäpahoittaminen on kansantauti ja se johtaa uupumiseen ja masennukseen sekä ynnä muihin mielen ongelmiin. Ja lopulta se saa vartalosi saastutettua ja sairastut vakavaan sairauteen.

Lopeta siis sormella osoittelu ja aktiivinen syyllisten etsiminen itsesi ulkopuolelta ja ota vastuu omasta ajattelustasi ja valjasta se sisäinen pieni äänesi omaksi orjaksesi ja lopeta uhriutuminen. Tiedän että tämän sanomien ääneen voi olla järkyttävää, mutta lässyttämisen on nyt loputtava, sillä emme me suomalaiset ennenkää ole millään halailulla ja lempeillä puheilla rakentaneet tätä yhteiskuntaa ja sen arvoja sellaisiksi, että olemme lunastaneet itsemme planeetan onnellisimmaksi kansakunnaksi. Kuitenkin mikäli haluamme jatkaa vaurastumistamme ja rakentaa hyvinvointiyhteiskuntaa ja auttaa planeettaa ja sen kautta koko ihmiskuntaa, meitä kaikkia, on meidän muutettava ajatteluamme ja arvoja sekä uskomuksiamme. Emme voi jatkaa näin. Muutoksen on tapahduttava yhdessä, yksi kerrallaan. Muutoksen on tapahduttava jokaisella saralla, kaikkissa kerroksissa. Kyllä me tämäkin hoidetaan mutta murroksen on tapahduttava ensin itsessämme.


Rakkaudella,

Riikka