Vittu ku vituttaa

06.11.2018

Siinä se tärkein, vittu ku vituttaa. Saatanan pimeys ja muu, ihan ku säkissä asuisi. Käpyrauhasparka, joutuu taas tsemppaamaan, juuri kun tottui vallitsevaan, matto vedetään alta ja taas on aika tsempata ja tottua. Ja paskan vitut, jos masentaa ni sitten masentaa. Aijon kunnoittaa masennustani ja oikeen mässäillä sillä. Älä jatka lukemista yhtään pidemmälle jos et halua tietää miksi olen väsynyt ja lopussa ja mihin ihmeeseen minun täytyy tottua.

Aloin miettimään oman elämäni kiemuroita ja hahmottamaan sitä mielenmaisemaa minkä olen itselleni asentanut kokemuksieni kautta. Voi pojat millasta myllerrystä viimeinen viisi vuotta on ollut. Mietin minne pitää pakittaa, missä asti oli ensimmäinen haparoiva askel tähän suuntaan, mikä nyt on vallitseva todellisuus minulle. Ja kuinka helvetin erillainen voi päänsisäinen maailma olla suhteessa olemassa olevaan maailmaan. Kun ajattelen asioita taaksepäin, erityisesti viimeiset kolme vuotta elämästäni, on ollut suorastaan epäreilua ja minut on laitettu kärsimään erilaisin tavoin, joiden perimmäinen oppi on merkityksetön, sillä en juurikaan tunnista itseäni niistä tai löydä valinnoissani sitä miksi asia on tuotu todellisuuteeni, mitä pääni sisäisiä ajatusmalleja olen muka viljellyt saadakseni todellisuuteni mätsäämään tälläisena ripulipaskana, mitä elämäkseni voin kutsua. Toki kuulostan varmasti hyvin negatiiviselta, varsinkin erityisesti juuri nyt, koska olen "väärässä" mielentilassa ja nyt aktiivisena nähtävillä on vain ja ainoastaan tämä julmuus ja karuus, jota kokemuksekseni kutsutaan, my so called life. Mikä on sattuman merkitys ja mikä on itse tehtyä, kenen vastuulla on että elämästäni on tullut taistelua?

Avataanpa hieman elämisen käänteitä, rehellisisiä asioita ja tapahtumasarjoja joiden lonkeroihin olen joutunut. Mutta mistä aloitan? Luulen että joudun menemään siihen hetkeen kun päätin että ei enää, haluan olla oman itseni seppä, se kissa joka oman häntänsä nostaa ja päätin että alan aktiivisesti etsimään onnea, parempaa elämää ja hyvinvointia. Ensimmäiseksi konkreetiseksi teoksi halusin etsiä elämääni merkityksellisen ihmissuhteen, elämänkumppanin jonka kanssa jakaa mieleni syöverit ja puhua avoimesti pelkoni ja salaisuuteni. Halusin saada ja antaa rakkautta. Päätin että rakkaus tulee minun luokseni kun sen aika on ja kaikki muut tarjoukset jotka romanttisessa mielessä minulle tarjoillaan, tyrmätään. Vain aito rakkaus saa astua elämääni. Tälläinen päätös on mielestäni erinomainen kun otetaan huomioon milloin voi olla onnellinen ja elämä on sellaista että se tuottaa hyvinvointia. Kokemus ei kuitenkaan ole näin suoraviivainen, että kun siis saa ja annetaan rakkautta, se merkkaisi välitöntä onnea.

Saattoi kulua hetki tästä päätöksestä, ennen kun todella voimakkas tunne tuli minulle vastaan. Olin ennakkoluuloinen, epäluuloinen ja en voinut luottaa, silti sisälläni tunne valtasi alaa ja päätin kuunnella sitä, astuin tuntemattomaan jälleen kerran ja päätin että kaikista suurin on rakkaus. Uskomatonta, mutta luovuttamalla rakkaudesta, löysi rakkaus tien luokseni. Sanotaan että rakkaus löytyy kun siitä luopuu, näin kävi ainakin minulle. Havahduin löydöstäni ja antauduin sille, tuntui kun palapelin palaset olisivat loksahdelleet paikalleen. Tuntui kuin olisin vihdoin tullut kotiin. Eikä tämä tunne ole kadonnut, vaan kasvaa hetki hetkeltä. Varsinkin mitä suurempi kontrasti tunteen ja todellisuuden tapahtumien kesken on. Ja niistä kokemuksista kai on aloitettava, avaamaan tätä kontrastia sillä luulen että tämä kontrasti tunnemaailman ja oikean maailman kesken on suurin pahoinvointia aiheuttava elementti omassa elämässäni. Todellisuus löi vasten kasvojani vaikka löysin todellisen rakkauden.

Ensimmäisenä takaiskuna ja kontrastin aiheuttajana oli rakkaus väärää henkilöä kohtaan. Kenen mukaan henkilö jota rakastan on väärä? Yhteiskunnan normit ja toimintaperiaatteet on sitä mieltä vahvasti, että minä olen väärän ihmisen kanssa rakkaussuhteessa, sillä henkilö ei ole suomalainen. Rakkauteni kohde on Suomeen tullut etsimään turvaa, lähtenyt kotimaastaan sotaa ja väkivaltaa karkuun, epäinhimillisiä oloja ja kohtelua pakoon. Perustavanlaatuinen inhimillinen peruskysymys, onko tälläisella henkilöllä oikeus rakastua tai edes etsiä rakkautta? Maahanmuuttoviraston meille antaman päätöksen mukaan vaikuttaisi juuri nyt siltä ettei ole oikeutta, sillä se on potenttiaalinen keino kiertää maahantulosäännöksiä. Minulla ei ole siis oikeutta valita kumppanikseni henkilöä, joka on tullut suomeen hakemaan kansallista suojelua, ei kuulemma onnistu, kyseinen henkilö on huijaamassa minua lumeliittoon ja kiertämässä lakia vaikka olisimmekin "aidosti paperilla naimisissa". Näin on siis tapahtunut, tälläinen tapahtuma on todella tapahtunut meille, menin naimisiin rakkaudesta mutta yhteiskunta sanoo että kyseinen henkilö on väärä ja avioliitto on solmittu ainoastaan kiertääksemme maahantulosääntöjä. Tunnen elämässäni vihdoin aitoa rakkautta, mutta yhteiskunta ei salli sitä koska henkilö on väärä. Sanomattakin on varmasti selvää että maahanmuuttoviraston päätös on Helsingin hallinto-oikeudella ihmeteltävänä ja odotamme että hallinto-oikeus osaa suoristaa valtion virastossa väärin perustein tehdyn päätöksen. 

En olisi uskonut silti, että elämässäni joudun viranomaisen kanssa tappelemaan oikeudestani rakkauteen, ymmärrän sen että yksittäiset henkilöt voivat katsoa kieroon kun olen naimisissa ulkomaalaisen kanssa omien ennakkoluulojensa vuoksi, mutta se että viranomainen sallii vastaavan kieroon katsomisen omassa järjestelmässään, on sairautta. Sairaasta järjestelmästä ei tule ulos kuin sairaita päätöksiä. Olen vakuuttunut että hallinto-oikeus silti suojelee omaa virastoaan ja ainoastaan palauttaa uudelleen käsittelyyn hakemuksemme koska maahanmuuttovirastolla ei ole ollut tarpeellisia tietoja oikeellisen päätöksen tekemiseen. Vaikka toki sellaiset olisivat hyvän hallintotavan mukaisesti voineet hankkia. Tätä taistelua on nyt kestänyt oleskelulupa-asian päätökseen saakka ensin 10kk jonka jälkeen tuli kielteinen päätös ja nyt lisää 10kk odotustaikaa kielteisen päätöksen käsittelyyn oikeudessa. Yhteensä siis tällä hetkellä olemme odottaneet oikeutta tapahtuvaksi 20kk ja ken tietää vielä kuinka kauan joudumme odottamaan sillä hallinto-oikeuskin on ruuhkautunut? Absurdein tilanne tässä on se, että olemme kuin löyhässä hirressä, emme voi saada tukia sillä käytännössä turvapaikanhakijana suomeen tullut henkilö ei ole olemassa virallisesti, jolloin hän ei myöskään asu luonani virallisesti eikä hän voi työskennellä prosessin aikana lainkaan, sillä hänellä ei ole työnteko-oikeutta, vastaanottokeskuksen palvelut ovat lakanneet, eikä vastaanottorahaa hän ole saanut vuoden 2016 jälkeen tippaakaan. Olen siis 100% taloudellisessa vastuussa kahden henkilön elättämisestä ilman yhteiskunnan tukea koska järjestelmässä on vinouma. Emme voi saada asumistukea emmekä toimeentulotukea, sillä aviopuolisoni ei ole paperilla olemassa ja koska viranomaisen toimesta on luotu tälläinen järjestelmä, eikä väliinputoojalle ole mitään turvaa saatavilla. On vain olemassa kärsimys ja tuska. Siviiliuhri on sodassa välikappaleena kaatunut henkilö ja tässä prosessissa me olemme siviiliuhreja, ei meillä ole väliä, ei ketään kiinnosta jos luottotiedot menevät, koska en pysty maksamaan kahden henkilön elämistä yhden henkilön tuloilla. Vaikka joku viisas sanoisi että itse olet valinnut tilanteesi, ei se pidä paikkaansa, minä en ole valinnut väärää päätöstä valtion virastossa tapahtuvaksi enkä valinnut rakastuvani väärään henkilöön vääränä aikana, puhumattakaan siitä ettei se kuulu maahanmuuttovirastolle pätkääkään koska minä rakastun. Löyhäksi hirreksi se on muuttunut siksi ettei meillä ole mahdollisuutta muuttaa mitään, on vain oltava ja odotettava kiltin kansalaisen tapaan kun viranomainen tekee mitä viranomainen tekee.

Köyhyys perheessämme on päivittäistä ja joka ikinen penni on harkittava tarkaan onko sitä varaa kuluttaa ja usein sitä ei ole. Tilanne on niin kurja että jos palkkapäiväni on perjantaina, niin jo maanataina rahaa voi tilillä enää olla 50€ kun kaikki "kiinteät" menot ovat maksettu, tuosta summasta usein pitää siis elää 4 viikkoa, kahden ihmisen ja kolmen koiran. Eikä todella ole muuta mahdollisuutta kuin selviytyä. Toinen vaihtoehto on olla selviytymättä, eli nähdä nälkää. Usein olen nähnyt nälkää. Tragikoomisia piirteitä tässäkin on se, että koska olen laihtunut prosessin aikana 20kg luulevat ihmiset että olen sen jotenkin "tehnyt" tarkoituksenmukaisesti ja ihastelevat suoritustani. Valitettavasti tilanne on kuitenkin vain tapahtunut sen seuraksena koska minulla ei ole varaa ostaa ruokaa, siinä ei ole mitään ihasteltavaa. Mitä voin tehdä että pääsen tästä ulos jos tilanne on sellainen jota minä en kontroloi? Etsi parempi työ josta saa enemmän rahaa? Mistä?

Taannoin sanoin duunissa ääneen sen että olen aivan lopussa, rikki ja jaksamiseni on kortilla. Duunikaveri lohdutti ja sanoin, onhan sinulla terveys. Meinasi itku päästä. Kun ei ole. Tässä on seuraava elämäni taistelunkohde, jonka osalta on voimavarat mennyttä ja en edes enää yritä aktiivisesti etsiä apua tilanteeseeni, sillä se ei auta minua, kukaan ei osaa auttaa ja se aktiivinen tilanteelle ratkaisun etsiminen väsyttää jo valmiiksi väsynyttä vartaloani ja mieltä. Huhtikuussa 2017 olin painikisoissa Georgiassa ja loukkaannuin. Olkapääni meni sijoiltaan väkivaltaisesti. Pelkkä kipu olisi saanut pehmeämpipäisen henkilön psykoosiin, sen verran voimakas oli kivun tuntemus siitä että olkapää muuttaa sijantiaan noin 10 cm alaspäin. Samaan hetkeen plexushermo koki karmaisevan venytyksen ja tästä uudesta ulottuvuudesta riippuen pikkurillini sekä nimettömäni muuttuivat tunnottomiksi, käteeni oli tullut onnettumuuden johdosta hermovaurio. Ensi huhtikuussa eli noin 5kk päästä tapahtumasta, on kulunut kaksi vuotta. Koko tämän ajan olen kärsinyt neuropaattisesta kivusta eri skaalalla. Usein öisin nukkuminen on ollut pinnallista, jolloin tietenkin huonosti nukutun yön jälkeen elämään suhtautuminen on raskasta ja palautuminen on vaarassa joka yö. Olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni lepoajastani ja pyrkinyt nukkumaan yössä vahintään 8 tuntia, sillä muutoin muutun zombieksi. Aivoni eivät toimi ilman lepoa. Alkoholia olen pyrkinyt välttelemään, sillä neurologia lainatakseni on se hermomyrkky. Elättelen kokoajan toiveita että eräänä aamuna herään ja oikea käteni on kunnossa, eikä olkapäässä ole kipua eikä sormeni ole enää tunnottomat, mutta tämäkin mielikuva alkaa pikkuhiljaa haalenemaan ja muuttuu pienemmäksi ja pienemmäksi ja siirtyy kokoajan horisonttia kohden, uskoni alkaa olla koetuksella. Epäilen ettei kädestäni koskaan tulla saamaan kunnollista ja joudun loppuelämäni pärjäämään väärällä kädelläni. Osa hienomotoorisista toiminnoista ei ole palannut, kärjistäen en vieläkään pysty pyyhkimään persettäni normaalisti. Kaksi vuotta on myös pitkä aika kärsiä kipua ja nukkua huonosti. Kerroin tästä lääkärille, ei hänen mukaan kuitenkaan ole mistään vakavasta kyse, ilmeisesti siis on täysin ok myös kärsiä kivusta ja olla nukkumatta levollisesti sen seurauksena. Kuten alussa sanoin, voimavarat ovat lopussa tämän taistelun osalta, eli antaa olla, kykenen kuitenkin moneen asiaan vasemman käteni avulla. Taistelu oikean käden asiasta vaatisi voimavaroja, joita ei ole joten tilanne etenee omalla painolla. Pelkään silti että käteeni jää pysyvä vaurio.

Teen leipätyökseni asiakaspalvelua. Usein työn luonne on sellainen että otan vastaan ihmisten negatiivisia tunnetiloja, huutoa, kiukuttelua, turhautumista, vääryyden kokemuksia, sekä solvauksia ja haukkuja. Tällä hetkellä kuitenkin oma elämäntilanteeni on aiheuttanut tilanteen, jossa koen ällistyttävässä määrässä turtuneisuutta enkä pysty samaistumaan näiden ihmisten tilanteille, ne kuitenkaan ei missään muodossa koskaan ole mitään vastaavaa koettelemusta mitä minulla henkilökohtaisessa elämässäni juuri nyt on käynnissä- kenenkään terveys tai henki ei ole uhattuna eikä kenenkään aviopuolisoa olla lähettämässä toiseen maahan pois tai mielipahan aiheuttajana olisi tilanne jossa joutuu varattomaksi vaikka käy töissä ja tekee kaikkensa saadakseen ruokaa pöytään. Panee usein vihaiseksi sellainen, että ihminen tekee itselleen turhanpäiväisestä asiasta (minun näkökulmasta) mielipahaa. On usein vaikea suhtautua työhön neutraalisti ja elän jatkuvassa sisäisessä taistelussa siitä, mikä oikeuttaa nämä ihmiset käyttäytymään siten kuten käyttäytyvät. Koen vahvasti sisäisiä ristiriitoja kun joudun työkseni olemaan myötätuntoinen tilanteelle, joka omassa elämässäni olisi pelkästään vain hidaste elon polulla eikä aiheuttaisi kun mahdollisesti muutaman kirosanan olankohatuksineen, jonka toinen henkilö kokee elämänsä suurinpana koettelemuksena. En halua vähätellä kenenkään ongelmia tai koettelemuksia, jokainen on oikeutettu tunteisiinsa, niin myös he joiden ongelmat eivät ole edes oikeita ongelmia minun näkökulmastani. Tavallaan kuitenkin hienoa on se että elämme pääsääntöisesti sellaisessa yhteiskunnassa että ihmisillä on "varaa" valittaa epäkohdista jotka eivät ole perustavanlaatuisia kysymyksiä ihmisarvoista, toimeentulosta tai terveydentilasta. Silti minäkin elän tässä yhteiskunnassa ja olen nähnyt todellisuuden mitä se voi olla toisille ja samalla minä näen mitä se on toisille. Olen vetänyt johtopäätelmän suppean oman elämäni kokemuksella että elämä ei ole kaikille samanarvoista. Me emme ole kaikki samanarvoisia. Vaikka meidän kuuluisi olla. Ja tämän todellisuuden näkeminen väsyttää entisestään minua.

Ehkä tämä valaisee millaisia tilanteita voi ihmisen elämässä olla ja mistä kaikesta voi selvityiä edes jotenkin, olen minäkin elossa edelleen. Vaikka juuri nyt näen vain aktiivisesti sen paskan mitä edessäni on, olen perusluonteeltani aina se henkilö joka väen väkisin etsimällä etsii sen positiivisen jokaisen asian takana ja sanoo sen ääneen. Tämäkin elämäntilanne on saanut esiin minusta puolen, joka yllättää välillä minut. Olisin voinut masentua, olisin voinut tukahtua, olisin voinut tulla hulluksi, olisin voinut vaikka millaista toisenlaista polkua kulkea tähän hetkeen. Olen oppinut tuntemaan itseni tarkemmin, olen oppinut ihmisistä järkyttävällä tavalla matkan varrella, olen oppinut kuka onkaan aito ystävä ja mikä elämän perustarkoitus on. Nähnyt elämisen nurjan puolen sekä yhteiskunnan rumuuden, havahtunut siihen ettei olemassa ole ketään joka tulee ja sinut pelastaa, on ainoastaan yksi ja ainoa henkilö joka niin voi tehdä ja se olet sinä itse. Minä. Vain itse olen vastuussa sisäisestä maailmastani. Väärä päätös maahanmuuttovirastossa-miten olisin voinut toimia toisin? Olkapään sijoiltaanmeno-mistä olisin voinut tietää, miten olisin voinut estää? Väsähtäminen koko tilanteeseen, taloudellinen ahdinko ja köyhyys-miten pääsen ulos ja milloin? Valitsen vain sen miten minä suhtaudun sisälläni, miten minä ajattelen, miten minä tunnen ja miten minä käyttäydyn. Sattumaako kaikki, onko sattumaa? Lopuksi kirjoitan tähän rukouksen josta saan voimaa: Luoja, jos sinä olet siellä ja kuuntelet, minä olen täällä ja yritän ymmärtää sinun suunnitelmaa. Pyydän kuitenkin armoa, olen hyvin hyvin, väsynyt ja minua pelottaa. Tiedän että sinulla on kiire ja paljon toiveita mitä tulee täyttää, mutta jos löydät aikaa minulle, pyydän vain armoa. En jaksa enää tätä taistelua. Haluan rauhan elämääni, niin sisäiseen maailmaan että ulkoiseen maailmaan. Anna minulle armoa, on mennyt liian monta vuotta kärsimyksen tiellä. Anna polku joka on sileämpi ja suorempi. Anna luoja minulle uskoa. Uskoa siihen että vielä tulee päivä, jolloin oman koettelemukseni avulla voin auttaa muita. Anna minulle myös toivoa paremmasta, toivoa siitä että kaikki järjestyy ja minä saan vihdoin tilaisuuden jonka toimesta voin rakentaa itselleni ja perheelleni paremman tulevaisuuden. Anna minulle myös voimaa kestää tämä hetki, tämä elämäntilanne ja tämä taistelu. Anna luoja minulle voimaa.

Rakkaudella,

Riikka